Luokkatutkimus 2. päivä tammikuuta 2011

2 Tam

Proletariaattia ei ole; keskiluokkaisuus taas on muodoltaan ”kaikkien mukaan ottamista porvarilliseen elämäntapaan” ja sisällöltään tyyppi, jotka ei tunnista omaa sortoaan spektaakkelin kuorrutuksen alta; ja porvari, porvari on se, mitä kaikki haluaisivat mieluiten olla, mutta yhä harvempi todella on, ja sen sijaan meillä on vartijoita ja sarjamurhaajasairaanhoitajia, jotka saavat muita polkiessaan kerrankin olla niskan päällä.

Jos sosiologi ei tutki luokkaa ainoastaan oman urakehityksensä nimissä, tutkii hyväntahtoinen sosiologi luokkaa siksi, että instituutiot on saatava ymmärtämään miten kurjaa työläisillä on, on vakuutettava vallanpitäjät ryhtymään heille hyväntekijöiksi.

Mutta arvatkaa mitä! “Ei ole selvää, että työväenluokan ja pääoman vastakkainasettelu on se, jonka kautta kapitalismia vastaan voidaan taistella. On muita taistelun ulottuvuuksia eikä luokan käsite riitä määrittelemään näitä voimien suhteita. Työväenliike on ohi ja vasemmisto on ohi. Luokkataistelu on ohi. Siitä on jäljellä pikemminkin taistelu kuin luokka.” Lopettakaa jo tuo kaikkien auttaminen ja jatkuva hyysääminen!

2000-luvun poliittinen valta perustuu hajoittamiseen ja hallitsemiseen: meidät on saatava ja onhan meidät saatu uskomaan, että olemme yksin, eikä kukaan tunne niin kuin me tunnemme, ymmärrä iloamme ja suruamme, voi luoda kanssamme mitään uutta. Sosiaalitutkijat toitottavat, ettei sukupolvikokemusta ole: lehdet ja televisio ovat pöhöttyneet ohjeista oman ainutlaatuisen minän kasaamiseksi: ja minne ikinä meneekin, “jokaisella on tietenkin oma mielipiteensä, ja oikeus niihin”.

Jos luokka on kuollut mutta jäljellä on taistelu, on se taistelu niistä asioista, jotka yhdistävät meitä, eikä yhdistävistä asioista vähäisin ole uniikkius, joka meille voidaan myydä vasta, kun olemme luovuttaneet sen pois.

Jäljellä on myös taistelu niitä asioita vastaan, jotka yhdistävät meitä ja joita emme halua: kaikkia asioita, joiden takia emme voi tehdä mitä haluamme, kenen kanssa haluamme, milloin haluamme.

1. Uniikkiutta ei voida myydä sille, joka ei siitä koskaan luopunutkaan.

2. Yhteisyyttä ei voida viedä siltä, jonka yhteisyys ei ole tavara, ei koskaan ostettu.

Mikä tahansa yhteinen nimittäjä ei ole luokan perusta, koska luokkaero on aina jotain, joka on tarkoitus poistaa, jonka tuhoaminen on poliittinen projekti – kaikki ylijäämä, muu sosiologisessa tutkimuksessa luokaksi kutsuttu erilaisuus on sitä uniikkiutta jonka samankaltaiseksi tekeminen on aikamme keskeinen vääryys. Vasta sen jälkeen meille voidaan myydä itsemme tavaramuodossa – ja juuri tämän vuoksi sosiaalitieteellisen tutkimuksen halu käyttää luokkaa kuvaamaan kaikkea ja mitä vain joitain ihmisiä toisiinsa yhdistävää eroa on käsitteen käyttämistä elämänkokemuksen kolonialisaation perustana.

Aristokratia rappeutuu Kirsikkapuistossa

3 Mar

Alkuperäinen käsikirjoitus: Anton Tšehov
Ohjaus ja sovitus: Jussi Sorjanen
Lavastus: Työryhmä avec, Kotkan poika
Valot: Ilari Siivola
Puvustus: Heli Salomaa
Äänet: Janne Louhelainen
Näyttämöllä: Kirsi Asikainen, Antti Haikkala, Joel Mäkinen, Maria Nissi, Minja Koski, Hannu Salminen ja Vera Veiskola.

Teatteri Vanha Juko

Rytmillisesti toimivaa näytelmää on miellyttävä seurata. Kirsikkapuiston alun kiireen tunnun jälkeen näytelmä löytää sisäisen rytminsä ja sen sisäinen dialektiikka onnistuu, eikä vähiten loistavasti yhteen näyttelevien näyttelijöiden vuoksi. Kirsi Asikainen haahuilee lavalla miltei mielipuolisena, sumussa elävänä kartanon rouva Ranjevskajana, joka palaa tiluksilleen haikailemaan menneeseen. Maaorjien pojasta kauppiaaksi kohonnut Jermolai, Hannu Salmisen huutaen ja mesoten esittämä porvari, on tarinan Muutos. Hän joka näkee että tulevaisuus (ja omaisuus) ovat hänen, ja haluaa hakkauttaa kauniin kirsikkatarhan datšojen tieltä. Kunnon grynderi siis, maailman (tai ainakin kehittyvien maakuntien) edistäjä. Salminen onnistuu roolissaan kuitenkin olemaan luomatta liian yksiulotteista Pahaa, ja saakin yleisöltä spontaanit aplodit intensiivisestä raivostumisestaan. Murtuvan aristokratian ja nousevan porvariston pyörteissä luovii myös vallankumouksellinen ylioppilas Petja Trofimov. Antti Haikkalan varmasti tulkitsema ylioppilas siteeraa Kiantoa ja näkee aikansa muutoksen paineet, mutta paljastaessaan todellisen värinsä (punaisen) hän kaatuu kuin monumentit Moskovan patsaspuistossa. Kirjaimellisesti kahleissa (talon  avaimissa) elävän, kartanon emännäksi jätetyn, tyttären Vera Veiskolan kiihkeästi näyttelemän Anja Ranveskajan kanssa pilveä poltellessaan ylioppilas näyttää todellisen pikkuporvarillisuutensa, yliopistosta pois potkittuna haaveksijana ja tyhjäntoimittajana hänestä ei ole aikansa proletariaatin intellektuelliksi vaikka aika sitä häneltä vaatisikin: romanikerjäläisten kuppien lennellessä ja tämän päivän ryysyköyhälistön parveillessa on hänen aikansa auttamatta ohi. Näytelmän kokonaisuudesta irrallisimpia hahmoja ovat Joel Mäkisen ilveilemä Jasha, rouvan keikarimainen lakeija ja Minja Kosken tunteellisesti tulkitsema huikentelevainen palvelijatyttö Dunjasha. Heidän kiihkeä rakkaussuhteensa lomittaa esitystä, mutta ei puolusta olemassaoloaan kuin ehkä rytmiikan ja katharsiksen kannalta. Jasha jää yksiulotteiseksi klovnin karikatyyriksi Dunjashan saavuttaessa pinnallista koskettavuutta ylinäyttelemällä. Näytelmän lavasteet ovat erittäin mielikuvitukselliset ja toimivat, vanerilevyiset kirsikkapuut taipuvat moneen. Bibliofiilina kirjojen turmeleminen tietysti kauhistuttaa, mutta kansien perusteella kyse oli onneksi kirjakerhojen jäsenteoksista. Klassinen musiikki soveltuu näytelmiin aina, samoin Edith Piaf varsinkin jos Ranskaa kuvaillaan. Mutta onko modernin rave-genreisen tanssimusiikin paikka lavalla? Tanssiaiskohtauksessa tietysti, discossahan sitä nykypäivänä tanssitaan, ja yökerhossa. Vieressäni istuneiden keski-iän ylittäneiden teatteria harrastavien ylempään keskiluokkaan kuuluvien rouvaskaisten mielestä kenties ei. Toiselta puolelta vanhempi pariskunta oli liuennut jo väliajalla. Jussi Sorjasen ohjaus on toimivaa ja sovitus päästää meidät hetkittäin suurimman kysymyksen äärelle.

Lepotila tietotehtaassa

27 Lok

Syvällä tehtaan alla on pimeä loukko, johon yhteisön heikoimmat viedään lepäämään. Kuljen vartijan kanssa kohti tuota tilaa kuunnellen hänen sääntöjään ja ehtojaan: paikka on vain todella sairaille, jotka eivät enää pärjää maan pinnalla. Se ei ole tarkoitettu huvittelun tarkoituksiin, hän tähdentää, ja katsoo minua tietäen, että minä jaksaisin vielä tunteja, päiviä, lepäämättä. Olen pyytänyt päästä tilaan selittämättä hänelle miksi. Hänen on testattava minua. Hän muistuttaa jatkuvasti, ettei hän aio kysellä minulta perusteita. Hän tietää jo, etten minä kuulu lepoluolaan.

Oven suulla hän järkyttyy: tilassa ihminen nukkuu syvää unta makuupussiin kääriytyneenä. Hän ei ole ilmoittautunut vartijalle ennen levolle laskeutumista, vaan on tullut tilaan omin päin. Vartija on tuohtunut ja me käännymme palataksemme maan pinnalle.

Ennen kuin ehdimme nostolaitteeseen, sen ovet aukeavat ja ulos astuu eräs toverini, hänkin vartijan saattamana. “Tila on varattu”, sanon hänelle. “Minun on oltava täällä kahdeksaan, enkä ole nukkunut kolmeen yöhön”, hän voihkaisee. Kun sovittaudumme kaikki maan pinnalle palaavaan nostolaitteeseen kysyn vartijoiltamme, onko tiloja enemmän. Heistä nuorempi murahtaa myöntävän vastauksen, josta innostuneena vakuutan, ettei lukumäärämme ole ongelma, vaan olemme valmiit jakamaan sängyn, kunhan pääsemme lepoon.

Vartija ei ole innostunut: hän ei halua kuulla mitään, vaan kiihdyttää askeleitaan sukkuloidessamme harmailla käytävillä kohti toista lepäämisen paikkaa. Hän on kuin ikävään selkkaukseen mukaan vedetty ohikulkija, joka kääntää katseensa alas. Ehdotan, että myös tehtaan toiseen rakennukseen järjestettäisiin vuode, sillä olin kuullut kyseisen tehtaan vartijalta, että tila siellä jo on. Vartija ei vastaa, vaan avaa jurona tilan oven ja päästää minut ja toverini sisään.

Kapealla vuoteella on kaksi patjaa, joista toisen laskemme lattialle. “Minä en ota mitään kantaa”, vartija sanoo toimiamme seuraten ja poistuu mitä pikimmiten. Sammutamme valot ja käymme pitkäksemme. Tilasta tehtaan sisäpihalle antava ikkuna päästää raikasta syysilmaa hengitettäväksemme – nautinto, jota maanalaisessa tilassa emme olisi päässeet nauttimaan – ja yläpuolellamme tehdas humisee aivojänteistä rapinaansa. Nukahtamisen hetkinä ajattelen tehtaan, jossa työskentelemme, olevan meille kuin vankila. Näen unia lukuisten lepotilojen kolhoosista.

Luostarin paheet

20 Lok

Modernin kapitalismin ja sen työetiikan kouluna toiminut luostarilaitos tunsi aistimusten aiheuttaman harhautumisen, sen tuottaman hajamielisyyden ja keskittymiskyvyn puutteen keskipäivän demonin nimellä. Demoni vainosi erityisesti oppineita, papistoa ja luostarien uskonnollisia ihmisiä. Se synnytti tilan, jota kuvattiin sanalla acedia, accidia tai kreikan akedia. Siinä ollaan ilman erityisiä ajatuksia, uneliaassa välinpitämättömyydessä tai laiskuudessa eikä kanneta huolta. Huolettomuuden tilaan vaipunut laiminlyö hyveen harjoittamisen. Kyse on toimettomuuden tai työttömyyden tilasta, jossa ihminen on jollain tavoin vetäytynyt maailmasta ja astunut sen ulkopuolelle. Sitä luonnehtivat levottomuus ja ikävä tai ikävystyneisyys. Tilaa on kuvattu seuraavin sanoin:

Acedian vallassa olevan katse kääntyy pakonomaisesti kohti ikkunaa, ja fantasiassa hän kuvittelee jonkun, joka tulee hänen luokseen vierailulle: portin kolahdus, askelten ääni; hän kuulee äänen ja juoksee ikkunaan katsomaan, mutta palaa takaisin paikoilleen hämmentyneenä ja kuin häkeltyneenä. Jos hän lukee, hän keskeyttää levottomana lukemisen, uinahtaa minuutiksi, raapii kasvojaan, ojentelee käsiään, irrottaa katseen kirjasta, katselee seiniä, lukee muutaman rivin, mutisee puoliääneen lukemansa sanat, tuntee itsensä vieraaksi paikassa, jossa on, inhoaa omaa huonettaan ja veljiään, haaveilee muista, onnellisista paikoista, koska kaikki käsillä oleva on vaikeaa.

Acedia synnyttää tyttärinään joukon paheita. Niitä ovat ristiriitainen viha-rakkaussuhde hyvään sellaisenaan (malitia); kaunaisuus (rancor), se syntyy oman huonon omantunnon kääntämisestä niihin, joilla näyttää tai kuvitellaan menevän hyvin; “pikkusieluisuus” (pusillanimitas), johon vetäydytään vaikeuksien edessä; epätoivoisuus (desperatio), jonka vallassa oleva on vakuuttunut siitä, että hänet on jo tuomittu ja hän nauttii rypemisestä nousevassa itsesäälissä; hämmennys (torpor), unelias kauhistelu, joka halvaannuttaa kaiken toiminnan; sielun harhailu (evagatio mentis), sielun pakeneminen yhä uusiin fantasioihin, jotka ilmenevät suhteettomana ja turhamaisena itsekorostuksena; puheliaisuus (verbositas); kyltymätön uteliaisuus ja himo uuteen pelkän uuden vuoksi (curiositas) sekä oman ajattelun ja lausumien tasapainottomuus että kyvyttömyys panna asioita järjestykseen omassa päässään.

Etiikka

17 Lok

Jokaisen etiikkaa käsittelevän esityksen täytyy lähteä siitä tosiasiasta, että ihminen ei ole eikä hänellä ole olemassa tai toteutettavanaan mitään olemusta, historiallista tai henkistä kutsumusta tai biologista kohtaloa. Ainoastaan tästä syystä voi jokin sellainen kuin etiikka olla olemassa: sillä on selvää, että jos ihminen olisi tai hänellä olisi olemassa tämä tai tuo substanssi, tai kohtalo, minkäänlainen eettinen kokemus ei olisi mahdollinen – olisi olemassa ainoastaan tehtäviä toteutettavaksi.

Tämä ei kuitenkaan merkitse, että ihminen ei olisi, eikä hänellä olemisessaan olisi mitään, että hänet olisi yksinkertaisesti tuomittu olemattomuuteen ja hän voisi tästä syystä mielensä mukaan päättää olevansa tai olla olematta, tai hän voisi osoittaa tai olla osoittamatta itselleen tämän tai tuon kohtalon (nihilismi ja desisionismi kohtaavat tässä paikassa). Tosiasiassa on olemassa jotakin, mitä ihminen on ja mitä hänellä on olemassa, mutta tämä jokin ei ole mikään olemus eikä myöskään nimenomaisesti mikään asia: se on yksinkertainen tosiasia omasta olemassaolosta mahdollisuutena tai voimana. Mutta juuri tästä syystä kaikki muuttuu monimutkaiseksi ja etiikka tulee toimivaksi.

Koska ihmiselle kaikkein ominaisin oleminen on olla oma mahdollisuutensa tai voimansa, silloin ja ainoastaan sen vuoksi (siis ollessaan voima hänen kaikkein ominaisin olemisensa eräässä mielessä puuttuu häneltä, se voi olla olematta, se on siis vailla perustaa ja hänellä ei ole sitä aina jo hallussaan) hän on ja tuntee itsensä velassa olevaksi. Ihmisellä on valmiiksi huono omatunto ennen kuin hän on ehtinyt tehdä yhtäkään synnin tekoa, koska hänellä on voima olla ja olla olematta, ja hän on aina velassa.

Tämä on vanhan teologisen perisyntikäsityksen ainut sisältö. Moraali sen sijaan tulkitsee tämän käsityksen viittaamalla synnilliseen tekoon, jonka ihminen olisi tehnyt, ja tällä tavoin se sitoo ihmisen voiman kääntämällä sen kohti menneisyyttä. Pahasta todistaminen on kaikkein vanhin ja alkuperäisin synnillisistä teoista. Se lepää ainoastaan tosiasialla, että ihminen, koska hän on ja hänellä on olemassaolo ainoastaan mahdollisuudessaan tai voimassaan, on tietyllä tavoin vailla itseään ja hänen täytyy sopeutua tähän puutteeseen, hänen täytyy olla olemassa voimana. Kuten Parsifal Chrétien de Troyesin romaanissa, hän on syyllinen siihen mikä häneltä puuttuu, syntiin, jota hän ei ole tehnyt.

Siksi etiikassa ei ole sijaa katumukselle, siksi ainut eettinen kokemus (joka sellaisenaan ei voi olla tehtävä eikä subjektiivinen päätös) on oma voimansa, olla olemassa omana mahdollisuutenaan; se asettaa jokaisessa muodossa esille oman mahdottomuutensa ja jokaisessa teossa oman tekemättömyytensä.

Ainut paha sisältyy sen sijaan päätökseen jäädä velkaa olemassaololle ja ymmärtää voima olla olematta olemassaololle ulkopuoliseksi substanssiksi tai perustaksi; tai pikemminkin (ja tämä on moraalin kohtalo) tarkastella itse tätä voimaa, joka on ihmisen olemassaolon kaikkein luonteenomaisin muoto, syntinä, joka täytyy joka tapauksessa sovittaa.

ZeitKleist hämmentää ajan hengen lapsensormisoppaa

11 Lok

Käännös, sovitus ja ohjaus Hanno Eskola
Esiintyjinä Nätyn V vuosikurssi:
Hiski Grönstrand, Emmi Kaislakari, Emilia Kokko, Juha-Matti Koskela, Lauri Kukkonen,Minka Kuustonen, Aleksi Lavaste, Riikka Papunen, Liisa Pöntinen, Laura Rämä ja Maiju Saarinen
Ensi-ilta perjantaina 8.10.2010

Ensimmäisen puoliajan kestävä kahden perheen välisen vendettan kuvaus SCHROFFENISTAN alkaa hautajaisilla joten se ei lupaa lopustakaan hyvää. Tosin venäläisen sananlaskun mukaan “loppu huonosti, kaikki hyvin”. Amokmaiset verikekkerit kuljettavat kostonkierteistä juonta eteenpäin tahdilla joka ei lupaa Minka Kuustosen näyttelemälle Dantingille, ainoalle perheiden ulkopuoliselle ja jotenkuten tolkulliselle henkilöhahmolle hyvää. Esityksen sijoittuminen ajalliseen jatkumoon vaikuttaa ihanan hämärältä. Esiintyjät ovat pukeutuneet kuin pohjanmaalaiset 1800-luvulla, Maiju Saarisen näyttelemän rengin vahva pohjanmaan murre esityksen alussa antaa lisäsysäyksen tähän suuntaan. Kieli muuttuu kuitenkin tämän jälkeen yleiskieliseksi ja sivistyssanat (tai nykysanat) kuten bilateraalinen ja agenda vilahtelevat. Alun hautajaiset tapahtuvat kuitenkin moskeijassa ja paikalla on myös imaami. Tämä etäännyttää tapahtumia jonnekin islamilaiseen maailmaan, tosin Emilia Kokon heikkomielisen Sylvesterin, toisen perheen isännän ja Jumalaa etsivän laajasielun mukanaan kanniskelemat kirjat ovat kannen perusteella raamattuja. Ehkä hänen perheensä onkin kristitty ja kilvoittelee kostossa Hiski Grönstrandin vahvasti ja karismaattisesti tulkitseman Ruupertin islamilaiseen suvun kanssa? Lopulta Sylvesterin tytär, rakastunut Agnes tosin pukeutuu burkaan, jonka voisi tulkita myöntymisenä vastarakkaan Ottokarin uskonnolle. Sukujen välisen vihanpidon keskellä Romeo ja Juuliamaisia rakastavaisia esittävien Riikka Papusen ja Liisa Pöntisen välinen kemia pelaa hyvin kokonaisuuden pussiin. Ensimmäisen puoliajan parasta antia ovat Ruupertin intensiiviset ja voimakkaat pohdinnat vallanpitäjän ja käsikassaran suhteista ja oikeassa olemisen pakosta kun käsky on jo lähtenyt. Ehtiikö Barack Obamakaan perua käskyjään kun pommikoneet ovat jo ilmassa, vaikka tulisikin toisiin aatoksiin? Molempien perheiden vahvat vaimot vaikuttavat suoraan sanottuna täysin mielisairailta ja omien pelkojensa ja harhojensa kehissä pyöriviltä. Ensimmäisen esityksen absurdein kohtaus, kolmen pölynimurista tehdyllä konekiväärillä sihtailevan rauhanturvaajan jotka ovat pukeutuneet saksalaisiin asepukuihin, sanailu huppupäisen tytön joka hämmentää lapsensormisoppaa ja laulaa saksalaista Niedersteigen -laulua ja jonka kieltä sotilaat hämmästelevät eksoottiseksi, sitoo ensimmäisen puoliajan väljästi toiseen puoliaikaan; PENTHESILEAAN ja sopii hyvin sotaa käyvän maan (Suomen) ajanhenkeen.

Odysseuksen kokemat seikkailut ovat vaarallisia houkutuksia, jotka pyrkivät harhauttamaan minää oman logiikkaansa radalta. Hän antautuu niihin yhä uudestaan, kokeilee minäänsä kuin kovakourainen oppilas, joskus jopa hullun uteliaasti kuin näyttelijä, joka kokeilee uupumatta roolejaan.”

Horkheimer & Adorno – Valistuksen Dialektiikka s.73

Maiju Saarisen Penthesilea, rakastunut amatsooni, on ennenkaikkea soturi. Naissoturin rakkaus on rajua, ja kun se suuntautuu herooiseen sankariin, Akilleukseen, on keitos valmis. Näyttelijöiden (sotilaille sopiva) fyysisesti aktiivinen läsnäolo tuo vauhdin tuntua toiseen puoliaikaan. Myös selkeä sukupuolijako miehisiin kreikkalaisiin ja naispuolisiin amatsooneihin on onnistunut. Kleinin teksti poikkeaa klassisesta Penthesileamyytistä virkistävästi. Aleksi Lavaste ottaa lavan isoeleisesti ja raisusti huikentelevaisena Akilleuksena. Maiju Saarinen on herkkä ja koskettava karheassa rakkaudessaan ja omassa tunnekuohussaan ja ylpeydessään painiskelevana Penthesileana. Toisen puoliajan parasta antia on yksirintaisen amatsoonin (fallisen) keihään heitto kohti sankaria finlandian hymistessä taustalla. Amatsoonien tosiaan kerrotaan leikanneen toisen rintansa helpottaakseen keihään heittoa ja jousella ampumista. Kohtaus on kuitenkin toteutettu nukeilla, naisnäyttelijöiltä näin suurta kehonmuokkausta ei uran tässä vaiheessa liene edes sopivaa olettaa (hiukset olisivat miehiä esittäneet naiset kyllä voineet leikata, nehän kasvavat takaisin).

Vaeltelen Vuorilla, eritoten hämärissä Laaksoissa, pistäydyn juttelemassa Taloissa, ja missä löydän sinisen Silmän tummien Ripsien alta, tai ruskehtavat Kiharat vaalealla Niskalla, siellä viivyn jonkin Aikaa, ja tutkin onko Tytön Sielu yhtä kaunis kuin hän itse.

Jos niin on, jos hänestä löytyy vain pienikin Kipinä Sielua, otan hänet mukaani ja kasvatan hänet Mieleni mukaiseksi. Sillä minulla nyt vain on sellainen Tarve; ja olkoon Tyttö kuinka täydellinen tahansa, jos hän on valmis, hän ei ole minua varten.

Minun täytyy itse muovata ja kasvattaa hänet, muutoin, niin pelkään, käy niinkuin kävi Klarinettini Suukappaleelle. Niitä voi ostaa Tusinoittain Messuilla, mutta yhdenkään Sävel ei ole puhdas. Antoipa minulle kerran muuan Pelimanni Baer Potsdamissa yhden Suukappaleen, vakuutti että se on hyvä, että sillä Soittaminen sujuu. Kyllä, uskotaan. Mutta siitä lähti vain vinkuvia, epävireisiä Säveliä. Silloin pätkäisin itselleni Palan tervettä Ruokoa, muovasin sen Huulteni mukaiseksi, kaiversin ja raaputin Puukolla, kunnes se pienintäkin Viiltoa myöten oli Suuhuni sopiva. – - ja siitähän se Hulppeus herahti. Soitin Sydämeni Kyllyydestä.”

Heinrich von Kleist, 22v – kirjeessä Wilhelminelle 4.9.1800

AOM. Fragmentti 1. Anti-Opportunistinen Manifesti

6 Lok

Me lämpenemme hitaasti

ja emmimme

me laahaamme

palaamme aiheisiin

ja poukkoilemme ajatuksissamme.

Katsokoon kuulija

hiutautemme syyksi

kiinnostuksemme aiheeseen

ja elämään.

Kieltäydymme oppimasta

nopean maailman

onttoa artikulaatiota,

haluamme pysähtyä

änkytämme, koska haluamme olla varmoja

tovereidemme ymmärrykseen yltämisestä

josta jatkuva epäilys

kamppaa puheemme jalat.

Palaamme,

kun ymmärrämme enemmän.

Hypyt tajuntamme virrassa

ovat mielikuvituksen siivenuskuja

ne paljastavat seikkoja, jotka

ajoittain yllättävät meidät itsemmekin.

Menee vuosia

tai vuosikymmeniä,

ennen kuin olemme löytäneet

itsellemme sopivan tavan puhua:

hitaasti hienostamme sitä

ja opimme ohittamaan

fasistin tyhjän retoriikan ylenkatseen.

Yleissivistyksestä

4 Lok

Yleissivistäjien ainoa päämäärä on tukahduttaa tajuntamme roskalla aikana, jona peruskysymyksien ( – perustavaa laatua olevien, ei yleisten) äärelle palaaminen on jatkuvan tajunnallisen saastumisen vuoksi lähes sietämättömän hankalaa. Järjestelmä tuottaa jatkuvasti lisää triviaa, joka kirjataan jokaiselle opetettavien perustietojen kirjaan. Samalla logiikalla toimii väite: ensin on opeteltava konventiot, ennen kuin niitä voi rikkoa. Ihmiselämä on liian lyhyt tähän, sillä siitä menetetään kymmenen vuotta yleisten käytäntöjen oppimiseen ja kun ne on opittu, ollaan jo niin syvällä konventioiden suossa, ettei mitään uutta enää synny. Yleissivistys historiattomana konseptina sumentaa käsityksemme ainoasta todellisesta todellisuudesta – historiaan sidotusta, tässä ja nyt olevasta todellisuudesta. Yleissivistys on valtaapitävän eliitin kusetusta aikana, jona ensyklopediat eivät enää riitä.

Teatterikritiikistä

4 Lok

Kritiikin instituutio painiskelee seuraavien kysymysten parissa: onko kritiikkiä kirjoitettava ‘tavallisen lukijan’ ymmärryksen rajoissa vai käydäänkö sen avulla taidepoliittista keskustelua? – eli: mikä on kritiikin lukija- tai kohderyhmä? Toisaalta ongelmaksi asetetaan valinta subjektiivisen taidekokemuksen kuvauksen ja objektiivisen taidehistorialliseen kontekstiin asetetun kritiikin välillä. Kasaan keitetyistä ehdotuksista kumpikin on maho. Subjektiivinen kuvaus ei kerro teoksen yhteiskunnallisesta vaikutuksesta, koska kriitikko kammoaa ihmisyyttään; objektiivinen kritiikki epäonnistuu, yhtäältä objektiivisuuden mahdottomuuteen, toisaalta siihen kiinnostuksen ja paneutumisen puutteeseen, jota useimmat kriitikot taiteen historiaa (ja varsinkin sen filosofiaa) kohtaan osoittavat. Kohderyhmäajattelusta ei ole muuta sanottavaa kuin tämä: Teos jollekin-tietylle on teos ei-kenellekään. Itselle rehellinen teos on teos rehellinen kenelle tahansa.

Kriitikon asemasta. Palkattu teatterikriitikko, kuten jokainen palkkatyöläinen, tekee mitä häneltä vaaditaan. Kriitikko, toisin kuin tehdastyöläinen, tosin naamioi tuottamansa tuotteen omakseen: hän kuuluu tietotyöläisiin, joiden työ on muuttunut heidän persoonakseen ja persoona heidän työkseen. Opportunismi on kriitikolle keskeinen menestymisen vaatimus. Mihin kriitikkoa tarvitaan, ellei itseään korottamaan ja määräämään, kuka saa olla hetken kuningas?

refuse to work until the work fuses with you

28 Syy

tampereen kaupungissa järjestettiin 20.9 yliopistolakiuudistuksen jälkeistä todellisuutta käsittelevä keskustelutilaisuus. tutkija auranen panelistien joukossa ei voinut käsittää annan, mikon ja paavon esittämiä väitteitä kaupallistuvasta yliopistosta, eikä varsinkaan sietää heidän toiveitaan mahdollisimman suurelle joukolle rajattoman ajan avoimesta yliopistosta.

ilmiöön, joka ei ole lakilähtöistä, mutta joka lain avulla legitimoidaan sisältyy jo nyt se, että tiedotusopin ja teatterintutkimuksen laitoksella opettamaan marssitetaan riemulla institutionaalisia toimijoita, näitä maarittastuloita ja aamulehden kulttuuritoimittajia, jotka ilmaantuvat paikalle kertomaan hegemonian pelisäännöt. luennoilla kerrotaan (kerrataan) vain “se, minkä me kaikki tiedämme” alan lainalaisuuksista. alussa, välissä ja lopussa mainostetaan lähtöorganisaatiota. raakamateriaali ehdollistetaan myöhempää käyttöä varten ja se jopa taistelee päästäkseen tajunnanmuokkauksen jatkotoimenpiteisiin!

spektacularization: illuusio, jonka nämä luennot taitavasti luovat, on kuva monipuolisuudesta ja valinnasta. monipuolisuus tosin on taidokkaasti naamioitua mitäänsanomattomuutta. valinta on kuin vapaus valita mikä tahansa stockmannin kymmenestä säilykkeestä. vaan mitä me siitä! koulutuksen kentällähän on, kuten opettaa samaisen opetusinstituutin kasvatustieteen lehtori pantzar, kysymys työmarkkinoiden kiimaiseen hullunhuutoon vastaamisesta. “me suoritetaan elämässä näitä kahta perusroolia, työntekijän ja kansalaisen”, hän opettaa minulle 22.9.

auranen kuulosti hieman samalta vedotessaan staattiseen todellisuuteensa. heille, aurasille ja pantzareille, työvoimapula on työvoimapula, työttömyys on työttömyys ja työ on työtä. juuri nyt, kun nämä käsitteet vaativat uudelleenymmärrystä.

teatteriteoreettisella kentällä ei varsinkaan ole hauskaa. siellä on menneisyydessä käsittääkseni kirjoitettu manifesteja ja punottu kokoon vallankumouksia. nyt koulutetaan kuuliaisia, vakavasti Hyvästä Taiteesta puhuvia laitosteatterityöläisiä. heillä on estetiikka kunnossa ja kuten muukin (vaikka vasemmiston) parhaimmisto, he haluavat varmistaa, etteivät jää ilman valtaa. ei vallan käyttäminen vaadi erityisiä taitoja vaan erityistä vieraantumisen astetta. jos syysillat illat kuluvat oman urakehityksen juonimiseen, Miksi Kummeksuttaa, että on yksinäinen.

yhteiskuntatieteellisiä aineita ei enää kannata opiskella, sillä ne liitetään erilaisten johtajuus- ja vallankäyttöopintojen alle mitä pikimmiten. siksi tänä salatoiminnan toivon syksynä olen aktivoitunut monitieteiseen kurssikiertelyyn. hops-ohjaajani paheksuu tätä, mutta se kirkastaa mieltäni. luentojen päämäärättömyys ja luennoitsijoiden intohimon puute selkeyttää yliopiston hengen vuonna 2010 ja kertoo, että sen tulevaisuus on valmistumislaitoksessa, jonne on kiire, josta on kiire pois ja jossa työstään kiinnostuneet siirretään toisiin toimiin toisiin yksiköihin, sillä he ovat vaaraksi yhteiskunnalle.

muunlaisia esityksiä esiteltiin ylioppilasmaailman cityssä, tampereen aviisissa, jossa julkaistiin taannoin tulevaisuuden yliopiston kaavio. miksei minun briljanssiani haastateltu? olen kehittänyt sekä määrällisen että laadullisen ratkaisun yliopiston tulevaisuudelle. tiedekunnat sulautuvat yhteen ja niistä muodostuu yliopiston kokoinen Emancipatory Studies. laadullisiin vaatimuksiin vastataan asettamalla tiedon emansipatorinen intressi ES:n keskiöön. paljon erilaista, mutta laadusta tinkimätöntä tutkimusta saadaan aikaiseksi, kun tutkija keskittyy hänen kokemusmaailmassaan merkittäviin aiheisiin rahakkaan tai muodikkaan teeman sijaan. lisäksi tarvitaan vain yksi perustulo.

iloinen yliopisto on kuollut!

meillä on muita tiloja, salaseuroja ja elämän alttareita, joille uhrata likaisin käsin.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.